NOSTETAANKO RISKITASOJA?

ONGELMANA VIIVE JA MALTILLISUUS

Ottelu kääntyy loppua kohti. Maalin takaa-ajoasema ja kolmen pisteen tarve pakottavat nostamaan riskitasoja. Selostaja kertoo tappiolla olevan joukkueen hakevan maaleja riskillä. Hikihaastetteluissa pelaajat toistavat samaa mantraa. Myös valmentaja analysoi, kuinka heidän oli pakko nostaa lisää pelaajia uhkaamaan viimeistä linjaa, silläkin uhalla että oma pää jäi alttiiksi vastahyökkäyksille. Foorumeilta voi lukea yleismaailmallisemmin, kuinka johdossa olevan joukkueen on viisasta laskea riskitasoja sitä enemmän mitä vähemmän kellossa on aikaa.

Intuitiivisesti kaikki edellä oleva kuulostaa oikealta ja loogiselta. Asia on kuitenkin monisyisempi. Väitän, että valmentajat osaavat usein nostaa tai laskea riskitasoja oikeaan suuntaan, mutta tekevät sen virheellisesti - asteittain, viiveellä ja usein liian maltillisesti. Tämän voi todentaa esimerkiksi katsomalla tappiolla olevien joukkueiden rajaheittoihin käyttämää aikaa. Joukkueet käyttävät niihin enemmän aikaa 15 minuuttia ennen loppua kuin jos kellossa olisi jäljellä 3 minuuttia. Tästä on logiikka kaukana.

MITÄ RISKIN OTTAMINEN TARKOITTAA?

Riskin ottaminen tarkoittaa sitä, että joukkue nostaa maaliodottamaansa sen kustannuksella, että vastustajan maaliodottama nousee suhteessa enemmän.

Esimerkki: 1-2-tilanteessa kotijoukkue nostaa riskitasoja nostamalla molemmat laitapakit ylös. Vastustajan maaliodottama nousee suhteessa enemmän kuin oma maaliodottama. Kuitenkin, koska 2-2 tuloksesta saa pisteen ja 1-3 tappiosta 1-2 tappion tavoin nolla pistettä, on riskin ottaminen perusteltua.

On hyvä huomata, että, riskin ottamista ei ole intensiteetin nostaminen, ellei vastustajan maaliodottama nouse enemmän suhteessa omaan maaliodottamaan. Tällöin kyse on optimaalisempaan pelitapaan siirtymisestä, mitä tehdään usein tiedostamatta. Jos intensiteetin noston hyöty olisi tiedostettua, olisi muutos tehty aikaisemmin.

PERUSTANA SPEKULAATIO VAI FAKTA?

Suurin osa valmentajien peliin tekemistä päätöksistä perustuu spekulaatioon. Kannattaako vastustajajoukkueen talismaani merkata miehellä? Peluuttaako vasempana pakkina tasaisemmin suorittavaa vai kuluvan viikon hyvin treenannutta nuorta lupausta? Jos kolmen topparin systeemi ei toimi, missä vaiheessa muotoa vaihdetaan tutumpaan neljän linjaan?

Hyvä valmentaja tekee keskimääräistä parempia päätöksiä, joilla hän saa nostettua joukkueensa pisteodottamaa ottelussa. Edellisen kappaleen kaltaisten spekulatiivisten kysymysten kohdalla valmentaja pystyy ehkä 70-80 % osumatarkkuuteen. Tällä tarkoitetaan sitä, että seitsemän tai kahdeksan kertaa kymmenestä yksittäinen päätös nostaa joukkueen voittotodennäköisyyttä, kun taas kaksi tai kolme kertaa kymmenestä vaikutus on negatiivinen.

Koska spekulatiivisuus perustuu päättelyyn ja arvailuun, mukaan mahtuu väistämättä hutejakin. Siksi valmentajien tulisi ensisijaisesti hyödyntää faktapohjaista informaatiota, jossa osumatarkkuus lähenee sataa. Varma on varmuutta ja epävarma on epävarmuutta, voisi joku tokaista. Riskitasojen hallinta pelin sisällä on esimerkki faktapohjaisesta informaatiosta, jolla kilpailuetua olisi revittävissä.

Aapo Mutanen
Vedonlyöjä